Eilen iltapäivällä puhelin soi ja kysyttiin jäljestävää koiraa haavoittuneen peuran perään. Sanoin että tällä hetkellä mulla ei oikein sellasta varmaa jälkikoiraa ole (ja olen itsekin pikku kolarin jäljiltä raihnainen), mutta voisin käydä kokeilemassa. Arvoin hetken, että otanko narun jatkeeksi Leicin vai Peicon. Päädyin lopulta arvonnassani Peiccoon, koska se on noista kahdesta treenannut enemmän jäljestystä. En kuitenkaan tässä vaiheessa välttämättä uskonut sen kykyihin aidossa tilanteessa ja yritin soitella jo toista koiraa valmiuteen tarvittaessa. Peicco päättikin sitten näyttää minulle mistä kana pissii ja mistä on jälkikoirat tehty.

Haavoittumispaikalta Peicco otti vahvan lähdön ja lähti viemään meitä hyvin määrätietoisesti vaikeakulkuisessa tiheikössä. Pimeäkin siinä tuli, mutta aina välillä havaittiin veripisara siellä ja toinen täällä. Ihmeellisiä mutkia oli ja kaikenmaailman rommakoita, välillä mentiin jonkun pihankin poikki. Monta kertaa mietin, että näinköhän tässä vielä jäljellä ollaan, mutta sitten löytyikin taas joku veripisara, joka vahvisti että Peicco tietää kyllä tehtävänsä, minun tarvitsi vain luottaa koiraani. Koko ajan koira jäljesti hyvin määrätietoisesti liina kireällä. Muutaman kerran se vilkaisi minua ja näytti melkein siltä, että se iski silmää. Loppuvaiheessa jäljestystä ylitimme asfalttitien, ja vielä jonkin matkaa kuljettuamme saavuimme järven rantaan ja pian peuran silmät välähtivätkin lampun valossa. Pysäytin Peicon ja jäimme aivan hiljaa paikoillemme. Ampuja hakeutui hyvälle ampumahollille ja niin päättyi sen peuran viimeinen reissu.

Harjoitusjäljellä ja kokeissa Peicco on hassutellut mm. jahtaamalla myyriä kesken jäljestyksen. Käytännön tehtävässä narun päässä oli aivan eri koira. Se keskittyi työhönsä sataprosenttisesti, vei meitä erittäin määrätietoisesti ja hoiti homman hyvällä draivilla loppuun saakka. Jäljestystä tuli parisen kilometriä, jälkikuvio ja -maasto oli erittäin haasteellinen, mutta se ei antanut niiden häiritä.